Hyvä päivä

Oltiin Waltterin kanssa mökillä viikonloppuna.

Huomasin lauantaina olevani kiukkunen. Usein en tunnista kiukun/vihan tunnetta kehossani, ennen kun havaitsen, että mun suusta tulee nalkutusta ja piikittelyä. Yleensä myös ajatukset on passiivisaggressivisia.

Vielä pari vuotta sitten näissä tilanteissa olisin:

-jatkanut nalkutusta,

-ollut pettynyt itseeni kun en ole koko ajan kiva, helppo ja positiivinen,

-uskonut paljon enemmän mun päässä pyöriviä ajatuksia ja syytöksiä

-itkemisen ym. jälkeen tuntenut paljon häpeää ja

-ajatellut "miks piti taas olla dramaattinen, ja mikä mussa on vikana kun oon tällainen? Miten nää tunteet ja puolet musta saisi pois?"

..tai ehkä olisin meditoinut ja hengitellyt tunnin ja alkanut näytellä tyytyväistä.

..tai alkanut vimmatusti tekemään jotain: työskentelemään, siivoamaan, syömään..

Tuosta on tultu pitkä matka, ja tällä kertaa aloin sanottaa:

"mua v*tuttaa, en tiedä miksi"

"haluaisin olla kiva ja lempeä, ja tuntuu tosi vaikealta kun oon kaikkea muuta"

Ja hetken päästä sanoin:

-Rakas, mä aion nyt purkaa vähän tunteitani. Jos haluat olla läsnä niin se on tosi kiva, mutta ei pakko.

Ja hänhän halusi. (oon niin kiitollinen miehestä, joka ei mun tunteita pelkää, vaikka itse usein pelkään)

Otin sohvatyynyn ja nenäliinoja viereeni lattialle ja Wade istu mun vieressä sohvalla.

Kerroin, ettei tarvitse kuin olla. Silittää voi jos jotenkin jumiudun.

Sitten aloin sanottaa kaikkea mikä ottaa päähän. Annoin luvan mun sisäiselle kiukkuiselle pikkutytölle, sisäiselle uhrille, ja kaikille muillekin puolilleni nyt vaan antaa tulla. Ilman suodattimia, ja ainaista muiden ymmärtämistä ja kannattelua.

Puhuin, tai oikeastaan raivosin ja kiukuttelin. Mielessäni tiesin muutaman ekan asian mikä harmitti, mutta pinnan alta löytyi kaikenlaista muutakin, kaukaakin tulevaa.

Tärkein osa oli kuitenkin kehollisuus, eikä se että olisin tiennyt ja analysoinut mikä kaihertaa.

Itkin, ja annoin vihan ja muiden tunteiden näkyä kehossa: äänessä, ilmeisessä, eleissä. Hakkasin sohvatyynyä, ja itkin välillä koko keho täristen.

Pieni häpeä oli olkapäällä, joten en ihan 100% saanut kehollistettua kaikkea toisen nähden. Ja sekin on ihan ok,

Ja tiedättekö mitä?

Tuntui ihan v*tun hyvältä.

Vähän kun olis saanut janoisena kylmää mehua, tai päässyt pissalle kovan pidättelyn jälkeen.

Oli tosi vapauttavaa antaa kehon purkaa kuormaa, ja tulla näkyväksi myös näiden vaikeelta tuntuvien puolien kanssa.

Kukaan ei täällä ole aina kiltti, nätti, kiva ja hyväntuulinen. Niin miksi me silti hävetään niin hitosti tätä toista puolta?

Ja tiedättekö mitä muuta?

Mitään pahaa ei tapahtunut, ja maailma (eikä edes parisuhde) kaatunut.

Itseasiassa tämän show:n jälkeen nauroin varmaan elämäni makeimmat naurut, oikein vatsanpohjasta. Elämän energiat virtasi vahvasti, oli tosi elossa oleva ja hyvä olo.

Olin Waltterin kainalossa ja mulla oli niin hyväksytty ja rakastettu olo. Meidän välillä oli vahva yhteys ja ymmärrys.

Wade sano että "ei ihme jos tuntu vaikealta kun kaikkea tuollaista oli sydämellä".

Olin nähty, tuettu ja rakastettu.

Veikkaan, että jos olisin valkannut nalkutuksen jatkamisen ja tunteiden nieleskelyn, niin lopputulos ois ollut kurjempi. 

Koin myös tosi isoa vapautta:

Saan olla kaikkia näitä puolia, eikä tarvi käyttää voimiaan vastusteluun ja piilotteluun.

Olen hyvä juuri näin.

Tuo päivä, oli tosi hyvä päivä